Yhdeksäntoista ja kahdeksantoista,
vapaussota,
sanottiin meille, jälkeen
tulleille
ja kerrotiiin kuinka punaiset
punakapinaan nousivat,
isänmaan petturit.
Ja kerrotiiin meille, jälkeen
tulleille
kuinka jääkärit,
valkoinen kaarti ja Mannerheim
isänmaan, Suomen pelasti.
Pesi valkeanpuhtaaksi sankariverellä,
isänmaaksi meille.
Sanoin korskuvin torpparin,
työläisen punaväriä vihaamaan opetti
isoinen ääni jo laumassa
lasten.
Me kasvoimme laulaen laulumme
siniristilipusta hulmuavasta,
sille valan vannoimme
ja tahdoimme vainolaisen hurmehella
peittää maata isänmaan.
Kunnes me näimme.
Kunnes laajeni maailma,
sanan kantoi korvaan kuulevaan,
näön antoi silmään
nuoruuden lahjomattoman
ja jo väistyi, haalistui,
haihtui
voima vihan, harha hurmeen
edessä tiedon avaran, laajan
ja viisaamman.
Läpi valkean luokkasumun
me näimme
torpparin, työläisen
punavärin uljaan uutena,
värinä väkevän
ihmisyyden.
Tarut entiset kääpiönkäppyräiset
vääntyen väistyi,
takaa veljesvihan ja riiston
me näimme totuuden jaloilleen nousevan
haudasta aukeavasta.
Me näimme poltinmerkit lyötyinä
teihin, joiden ei osana ollut
isänmaassa tässä
kuin puute ja köyhyys ja
pienuus
edessä luokkavallan mahdin.
Ja me kysyimme - miksi?
Ja me tahdoimme tietää
mikä oikeus vain toisilla on
isänmaaksi omistaa tämä
maa, yhteinen meille.
Ja me tiesimme silloin,
on oikeus jokaisen isänmaata
elää ihmisten kaikkien maailmassa.
Ei rajoja railoina viilletä
ihmisiin vähäisiin,
tämä maa, tämä
maailma yhteinen on.
Ei riistoon, sortoon, kuolemaan
ihmistä heikointa haudata
saa väkivallalla vahvemman,
sen vannoa tahdomme, jos valoja
vannoa pitää.
Vaan ilmankin niitä on velkamme
menneelle
ja velkamme ajalle tulevalle
työ arkinen lipuitta lauluitta
edestä ihmisen tasa-arvon
edestä ihmisen joka-ainoan
joka-ainoan synnyinmaassa ja
maailmassa.
Runo esitetty Lahdessa 27.5 - 28.5.1978 Punavankien muistomerkin paljastamisen juhlatilaisuuksissa ja julkaistu Tiedonantajassa 30.5.1978.